Tuli huhtikuun alussa käytyä Pariisissa, jonne olin järjestänyt Suomen tiedekustantajien liitto rylle matkan Pariisin kirjafestivaaleille sekä muihin kiinnostaviin kohteisiin. Vierailimme muun muassa maineikkaassa Collège de France -tiedeinstituutiossa. Tein tästä yhdestä maailman korkeatasoisimmasta opinahjosta pienen muistiinpanon, sen verran erikoinen ja kovatasoinen paikka on kyseessä.
Collège de France on yksi Ranskan tärkeimmistä opetus- ja tutkimuslaitoksista. Ranskalaisen tiede-elämän ja hengenviljelyn erikoisuus on yliopistolaitoksen ulkopuoliset grand établissement korkeakoulut ja tutkimuslaitokset. Näillä laitoksilla on erittäin korkea status ja vankka oikeudellinen asema sekä autonomia opetuksen, tieteen, hallinnon ja talouden suhteen. Monilla aloilla ja monina historian ajanjaksoina yliopistot olivat Ranskassa pikemminkin, fysiologi Claude Bernardin sanoin, ”tiedemiesten hautoja”, joten parhaat tieteilijät hakeutuivat mieluummin töihin näihin virkeämpiin grand établissement -laitoksiin, joissa uudet ajatukset syntyivät. Ranskalaisen kulttuurihistorian erikoisuus on, että yliopistojen merkitys erityisesti luonnontieteiden alalla tapahtuneessa kehityksessä on ollut kovin pieni, tärkeämpiä ovat olleet erilaiset yliopistojärjestelmän ulkopuoliset opetus- ja tutkimuslaitokset sekä esimerkiksi vuonna 1666 perustettu Académie des Sciences. Ranskan vallankumouksen jälkeen tähän yliopiston ulkopuoliseen korkeimpaan opetukseen laitettiin lisää paukkuja, kun alettiin luoda niin kutsuttuja grandes écoles -oppilaitoksia.
Pariisissa alkoi vähitellen 1100-luvun puolivälistä alkaen kehittyä opetustoimintaa, joka johti vuonna 1250-luvulla kuningas Ludvig IX (Louis IX) rippi-isän, teologi Robert de Sorbonin nimeä kantavan Collège de Sorbonnen perustamiseen. Pariisin yliopiston kerrotaan olevan Bolognan yliopiston jälkeen maailman vanhin yliopisto, ja usein koko yliopistoon on viitattu nimellä Sorbonne. Sorbonne oli kuitenkin renesanssihenkisen ja oppineen kuningas François I (1494–1547, suomeksi häneen on viitattu nimellä Frans I) mielestä ummehtuneen skolastiikan ja munkkilatinan kangistama, joten hän päätti perustaa oman oppilaitoksensa. Vuonna 1530 perustettu Collège de France tunnettiinkin aiemmin nimellä Collège Royal, ja kuningas suojeli jo aikoinaan omiaan, mutta yhä tätä päivänäkin Collège de France on Ranskan valtiovallan erityissuojeluksessa.
Collège de Francen päärakennus sijaitsee Place Marcelin-Berthelot -kadulla Pariisin viidennessä kaupunginosassa, Latinalaisen korttelin sydämessä; kivenheiton päässä vanhasta kiistakumppanista Sorbonnesta, onhan Sorbonnen rakennukset Rue Saint-Jacques -kadun toisella puolella. Nykyisen Collège de Francen päärakennuksen on suunnitellut uusklassisen tyylisuunnan yksi tärkeimmistä arkkitehdeista Jean-François Chalgrin (1739–1811), joka on suunnitellut Pariisiin monia muitakin merkkirakennuksia, kuten Riemukaaren (Arc de triomphe de l’Étoile), Palais du Luxembourg, Théâtre de l’Odéon ja Hôtel Saint-Florentin.
Collège de Francen motto on Docet omnia, ”opettaa kaikkea”, eli humanistisen tradition periaatteiden mukaisesti tämä lajissaan maailman vanhin instituutti opettaa kaikkia tieteitä kaikelle kansalle. Opetus on todellakin ilmaista ja kaikille avointa ilman ilmoittautumista, mikä tekee siitä ainutlaatuisen laitoksen Ranskan korkeakoulutuksessa. Collège de Francessa ei voi suorittaa mitään tutkintoja, se ei jakele opintopisteitä eikä tutkintoja. Luennoille voi kuka tahansa kiinnostunut tulla kuuntelemaan tieteiden viimeisimpiä saavutuksia, sillä Fernard Braudelin sanontaa käyttäen Collège de Francessa esitellään ainostaan uusimpia tutkimustuloksia: ”Ei sitä mikä tiedetään, vaan sitä mitä etsitään.” Tutkimus ja opetus liittyvät läheisesti toisiinsa Collège de Francessa, sillä tavoitteena on opettaa alkuperäisiä, uusia, kaikkien alojen viimeisimpiä tutkimustuloksia ja uusia ideoita. Instituutin uuden, osin maanalaisen osan seinälle on marmoriin hakattu isoin kirjaimin filosofi Maurice Merleau-Pontyn (1908–1961) sanat: ”Non pas des verités acquises mais l’idée d’une recherche libre” – ei kiistämättömiä tosiseikkoja vaan vapaan tutkimuksen idea.
Collège de Francen oppituolien hatijoille sallitaankin huomattavan paljon vapauksia, eikä heillä ole kovin suuria opetusvelvoitteita, mutta nämä professuurit antavat haltijalleen erityisen maineen alallaan sekä Ranskassa että ulkomailla. Valinta Collège de Francen professoriksi on yksi Ranskan korkeakoulujen korkeimmista tunnustuksista. Collègessa on noin viisikymmentä professuuria, joiden aiheet vaihtelevat tieteen viimeisimmän kehityksen mukaan (uusi professuuri voidaan esimerkiksi omistaa ihan eri alalle kun viran edellinen haltia on tehtävänsä jättänyt). Virkoihin ei ole muodollisia pätevyysvaatimuksia, vaan viranhaltijat valitaan Collège de Francen kollegoiden kesken, ei suinkaan pelkästään akateemisen muodollisen pätevyyden perusteella.
Tämä valintatapa juontaa juurensa Ranskan jo instituutin perustamisen aikaan, jolloin tosiasiassa mainitun kuningas Frans ensimmäisen kirjastonhoitaja, suuri antiikin teosten kääntäjä Guillaume Budé ehdotti, että kuningas perustaisi ”kuninkaallisten lukijoiden” kollegion, joka perustuisi Louvainin kolmen kielen kollegion toimintaan. Kuninkaan palkkaamat humanistit saivat tehtäväkseen opettaa aineita, jotka Pariisin yliopisto, Sorbonne, sivuutti. Aluksi luotiin kaksi luennoitsijan virkaa, yksi kreikalle ja yksi heprealle, mutta vuoteen 1530 mennessä oli viisi luennoitsijaa, joista tuli pian kuusi: kaksi kreikan kielen lehtoria: Pierre Danes ja Jacques Thouzat (tunnetaan nimellä Toussain; kaksi, sitten kolme heprean kielelle (François Vatable, Agacio Guidacerio ja Paul Paradis) ja yksi matematiikalle (Oronce Fine). Pian luennoitsijoiden määrä nousi sitten kymmeneen, kun latinalaisessa kaunopuheisuuteen valittiin Bartholomaeus Latomus vuonna 1534, itämaisiin kieliin Guillaume Postel vuonna 1538 ja kreikkalaisen ja latinalaisen filosofian lehtoriksi Francesco Vimercato vuonna 1542 sekä lääketieteen lehtoriksi Guido Guidi vuonna 1542.
Siitä lähtien tämä Collège royal on pysynyt yhtenä Ranskan huippuosaamisen keskuksista tiedon etsimisessä ja kaikelle kansalle välittämisessä. Kuninkaallisilla luennoitsijoilla oli samat etuoikeudet kuin kuninkaan neuvonantajilla ja vierailla, ja heillä oli committimus-oikeus. Matematiikan professuuri, joka tunnettiin nimellä Ramus-tuoli (Maurice Bressieu), perustettiin vuonna 1576 Pierre de La Raméen eli Petrus Ramuksen testamentin mukaisesti. Kuudennentoista vuosisadan lopulla tuoleja oli seitsemäntoista, kun perustettiin arabian kielen professuuri (Arnoult de Lisle). Ludvig XIV lisäsi syyrian kielen professuurin (Barthélemy d’Herbelot de Molainville).
Nykyisin Collège de France on jaettu seitsemään aihealueeseen: matemaattiset tieteet, fysikaaliset tieteet, luonnontieteet, filosofiset ja sosiologiset tieteet, historialliset tieteet, filologiset tieteet ja arkeologiset tieteet. Collège de Francessa on tällä hetkellä 52 professuuria, joista seitsemän on vuosittain uusittavaa professuuria. Näiden lisäksi laitokseen kutsutaan vierailemaan eurooppalaisen tieteen huippuja.
Collège de Francen yleiskokous on virassa olevien professorien kokous. Yleiskokous valitsee keskuudestaan joka kolmas vuosi johtajan, jonka toimikausi on kolme vuotta. Johtaja toimii kokouksen puheenjohtajana ja saa istua kokoushuoneen ainoassa käsinojallisessa tuolissa. Yleiskokous päättää toimielimen politiikasta keskustelemalla muun muassa uusien oppituolien ja kumppanuuksien määrittelystä sekä talousarviokysymyksistä, kuten työllisyys- ja palkkakatosta ja vuotuisesta talousarviosta.
Collège de Francen professuurit eivät siis ole kiveen hakattuja, ja niiden nimet ja opetusalat vaihtelevat suuresti. François I:n perustamisesta lähtien ne ovat voineet kehittyä tieteen ja tutkimuksen kehityksen mukaan, mikä on antanut tälle ainutlaatuiselle laitokselle huomattavaa joustavuutta. Muutoksia tapahtuu, kun viranhaltija jää eläkkeelle tai kuolee. Instituutti on hyvin avoin, sillä luonnontieteen virka voi siirtyä humanististen tieteiden tilalle tai humanististen tieteiden virka vaikka matematiikan puolelle. Professoreiden kokous päättää näistä muutoksista ja myöntää professuurin tutkijalle, mutta ei yksinomaan hänen akateemisen pätevyytensä perusteella vaan ensisijaisesti hänen työnsä maineen ja merkityksen perusteella. Ensimmäinen Collègessa opettanut nainen oli fysiologi ja tuleva psykologi Józefa Joteyko (vuonna 1916). Ensimmäinen nainen, joka sai professorin arvon Collège de Francessa, oli Jacqueline de Romilly vuonna 1973.
Jokainen Collège de Francen opettaja on kollegojensa hyväksymä. Collège de Francen professoreilla on erityisasemaa opettajien ja tutkijoiden joukossa, sillä heillä on oma toimielimensä ja oma palkkataulukkonsa. Lisäksi heidän nimittämisensä tähän elimeen ei riipu Conseil national des universitésista vaan Institut de Francesta sen viiden akatemian antaman lausunnon perusteella. Professorit pitävät usein osan luennoistaan Ranskassa tai ulkomailla.
Collège de France kannustaa tieteidenvälisyyteen, mistä on osoituksena Jules Vuilleminin vuosina 1962–1990 hoitama tiedon filosofian professuuri, joka kattaa niinkin erilaisia tieteenaloja kuin puhdas matematiikka, teoreettinen fysiikka, insinööritieteet, filosofia sekä kreikkalaiset ja latinalaiset humanistiset tieteet. Stanislas Dehaene perusti vuonna 2006 kokeellisen kognitiivisen psykologian professuurin, joka yhdistää neurotieteen ja psykologian.
Tietämyksen digitaalisen levittämisen edelläkävijänä Collège de France aloitti vuonna 2006 erilaisten tieteellisten podcastien käytön nauhoittamalla ja lähettämällä luentojaan vapaasti verkkosivuillaan. Tavoitteena on, että vähitellen kaikki Collège de Francen luennot ovat maksutta yleisön saatavilla eri digitaalisten kanavien kautta. Collège de Francen verkkosivustolla on ilmainen pääsy video- ja/tai äänitallenteisiin useimmista sen luennoista, konferensseista ja tärkeimmistä tapahtumista.
Collège de Francella on myös YouTube-sisältöä: yleinen kanava ja teemakanavia. Collège de France tarjoaa myös professoreidensa luentojen äänitallenteita eri podcast-alustoilla (Apple Podcasts, Spotify, Deezer jne.) ja Radio Francen -sovelluksessa sekä valikoiman kollokvioita ja tärkeitä tapahtumia sekä kaikki saatavilla olevat virkaanastujaisluennot. Joitakin Collège de Francen luentoja lähetetään myös France Culture -radiokanavalla.
Collège de France on myös kustantaja. Se julkaisee monenlaisia kirjoja sekä painettuna että digitaalisessa muodossa: avajaisluentoja (vuodesta 1949 lähtien), symposiumien pöytäkirjoja ja alkuperäisiä monografioita sekä Annuaire du Collège de France -julkaisua (jossa kerrotaan kunkin professorin vuosittaisesta opetuksesta). Joitakin kirjoja on julkaistu yhdessä Les Belles Lettres -kustantajan kanssa. Vuosittain ilmestyvä Annuaire du Collège de France (Cours et travaux du Collège de France) kuvastaa Collègen tieteellistä toimintaa. Siinä kerrotaan erityisesti kunkin professorin vuosittaisesta opetuksesta ja esitetään yksityiskohtaiset yhteenvedot hänen kirjoittamistaan kursseista ja seminaareista. Mukana on myös raportteja Collègen laboratorioiden, laitosten ja tutkimusryhmien toiminnasta, tiivistelmiä ulkomailla vierailevien tutkijoiden luennoista sekä lyhyt Collège de Francen historia, johon sisältyy myös professuurien vaihtuminen 1800-luvun alusta lähtien. Uudet julkaisut ovat ladattavissa avoimesti myös Open Edition Booksin sivuilta.
Collège de Francella on tarjota ranskalaisille ja ulkomaalaisille tutkijoille merkittävät kirjastot ja arkistot. Kirjastoista voisi mainita La bibliothèque Claude Lévi-Strauss, Lähi-idän kirjasto, Bysantin kirjasto, osmanien tutkimuksen kirjasto, egyptologian kirjasto, Intian ja Keski-Aasian tutkimuksen kirjasto, Kiinan tutkimuksen kirjasto, Tiibetin tutkimuksen kirjasto, Japanin tutkimuksen kirjasto, Korean tutkimuksen kirjasto. Osa materiaaleista löytyy myös Collège de Francen nettisivuilta.
Muutama Collège de Francen tunnettu professori (valitettavasti eri alojen tuntemukseni on heikkoa, joten tämä lista painottuu tuntemiini aloihin ja nimiin): André-Marie Ampère, Raymond Aron, Roland Barthes, Henri Bergson, Marcellin Berthelot, Jean-Baptiste Biot, Georges Blondel, Yves Bonnefoy, Pierre Boulez, Pierre Bourdieu, Jacques Bouveresse, Fernand Braudel, Michel Bréal, Maurice de Broglie, Jean-François Champollion, Anne Cheng, Georges Dumézil, Lucien Febvre, Michel Foucault, Pierre Gassendi, Étienne Gilson, Martial Guéroult, Ian Hacking, Pierre Hadot, Maurice Halbwachs, Jean Hyppolite, Emmanuel Le Roy Ladurie, Claude Lévi-Strauss, Alain de Libera, Marcel Mauss, Maurice Merleau-Ponty, Pierre de la Ramée, Ernest Renan, Pierre Rosanvallon, Gabriel Tarde, Paul Valéry, Jean-Pierre Vernant, Jules Vuillemin…
Tämän muistiinpanon kuvat ovat omiani, mutta tiedot perustuvat lähinnä wikipediaan, Collège de Francen nettisivuihin ja julkaisuihin sekä Osmo Pekosen mainioon kirjaan Ranskan tiede (Art House 1995). Mainitsin loistavalle ranskantuntija Pekoselle joskus Jyväskylän kirjamessuilla, että tästä erinomaisesta ja tärkeästä kirjasta täytyisi tehdä uusi, päivitetty editio, mutta Pekosen valitettavan ennenaikainen kuolema esti tämän toiveeni toteutumisen.
https://fr.wikipedia.org/wiki/Collège_de_France
https://fr.wikipedia.org/wiki/Liste_des_professeurs_au_Collège_de_France